Tummanpunainen ruusu osa 1.
~ tarinan takaa
Moi kaikki. Oon tyyppi joka rakastaa kirjoittaa tarinoita ja novelleja. Tämä on mun ensimmäinen tarina ikinä, mitä olen kirjoittanut, joten toivottavasti tykkäät. Pitemmittä puheitta, mennään suoraan tarinan ensimmäiseen osaan!
Tummanpunainen ruusu osa 1.
Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle että olisin kaunis. Tai mukava. Tai mitään. Kukaan ei ollut koskaan halannut minua, jos minua itketti. Ihmiset tiesivät vain, että nimeni oli Odessa. Kukaan ei ollut koskaan osoittanut tunteitaan minua kohtaan. Olin vain tyttö, joka oli hiljainen ja niin mitätön. Minulla oli yksi ainut ystävä, mutta häntäkin näin kovin harvoin. Mutta sinä päivänä maailmani muuttui.
Olin kävelemässä asuinalueellani, koska se auttoi minua keskittymään vain kävelyyn. Kävelin kallioille jossa minun oli tapana viettää aikaa. Istahdin kivelle ja laitoin kuulokkeet korviini ja puhelimen taskuuni. Oli jo toukokuu mutta silti kovin kylmä ilma joten minä hienoin käsiäni yhteen lämmitelläkseni. Suljin silmäni hetkeksi ja lyhyen ajan voisin olla poissa tästä kaikesta.
Yhtäkkiä kuulin takanani häämöttävästä metsästä oksan katkeamisen äänen. Säikähdin ja nousin seisomaan valmiina puolustautumaan jos tilanne sitä vaatisi. Katselin metsään, ja näin suunnilleen ikäiseni pojan tulevan minua kohti. Kun poika tuli lähemmäs, tunnistin hänet perhetutuksemme Jonathaniksi. Jonathan oli myös 15-vuotias ja olimme leikkineet usein yhdessä lapsina. Ilmeisesti hän oli tunnistanut minut ja tullut moikkaamaan.
”Moi” sanoi Jonathan.
”Ai moi, mitä sulle kuuluu? Kysyin typerältä kuulostaen.
”Ihan hyvää kai” hän vastasi. ”Haluaisitko kävellä sillalle asti mun kanssa?” Hän kysyi.
Mitä ihmettä ? Miksi Jonathan haluaa kävellä minun kanssani?
”Juu, okei” sanoin.
Lähdimme kävelemään siltaa kohti hiljaisuuden vallitessa. Huomasin välillä, että Jonathan katsoi minua varovasti salaa. Melkein vahingossa hymyilin ajatukselle.
Lopulta olimmekin jo sillalla, enkä edes tajunnut sanoa moi, ennen kuin Jonathan oli jo häipynyt.
Moi kaikki. Oon tyyppi joka rakastaa kirjoittaa tarinoita ja novelleja. Tämä on mun ensimmäinen tarina ikinä, mitä olen kirjoittanut, joten toivottavasti tykkäät. Pitemmittä puheitta, mennään suoraan tarinan ensimmäiseen osaan!
Tummanpunainen ruusu osa 1.
Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle että olisin kaunis. Tai mukava. Tai mitään. Kukaan ei ollut koskaan halannut minua, jos minua itketti. Ihmiset tiesivät vain, että nimeni oli Odessa. Kukaan ei ollut koskaan osoittanut tunteitaan minua kohtaan. Olin vain tyttö, joka oli hiljainen ja niin mitätön. Minulla oli yksi ainut ystävä, mutta häntäkin näin kovin harvoin. Mutta sinä päivänä maailmani muuttui.
Olin kävelemässä asuinalueellani, koska se auttoi minua keskittymään vain kävelyyn. Kävelin kallioille jossa minun oli tapana viettää aikaa. Istahdin kivelle ja laitoin kuulokkeet korviini ja puhelimen taskuuni. Oli jo toukokuu mutta silti kovin kylmä ilma joten minä hienoin käsiäni yhteen lämmitelläkseni. Suljin silmäni hetkeksi ja lyhyen ajan voisin olla poissa tästä kaikesta.
Yhtäkkiä kuulin takanani häämöttävästä metsästä oksan katkeamisen äänen. Säikähdin ja nousin seisomaan valmiina puolustautumaan jos tilanne sitä vaatisi. Katselin metsään, ja näin suunnilleen ikäiseni pojan tulevan minua kohti. Kun poika tuli lähemmäs, tunnistin hänet perhetutuksemme Jonathaniksi. Jonathan oli myös 15-vuotias ja olimme leikkineet usein yhdessä lapsina. Ilmeisesti hän oli tunnistanut minut ja tullut moikkaamaan.
”Moi” sanoi Jonathan.
”Ai moi, mitä sulle kuuluu? Kysyin typerältä kuulostaen.
”Ihan hyvää kai” hän vastasi. ”Haluaisitko kävellä sillalle asti mun kanssa?” Hän kysyi.
Mitä ihmettä ? Miksi Jonathan haluaa kävellä minun kanssani?
”Juu, okei” sanoin.
Lähdimme kävelemään siltaa kohti hiljaisuuden vallitessa. Huomasin välillä, että Jonathan katsoi minua varovasti salaa. Melkein vahingossa hymyilin ajatukselle.
Lopulta olimmekin jo sillalla, enkä edes tajunnut sanoa moi, ennen kuin Jonathan oli jo häipynyt.
Kommentit
Lähetä kommentti